Jinin askelissa on tänään jotain ylimääräistä. Ei mitään silminnähtävää eikä varsinaisesti edes tuntuvaa, mutta Jace huomaa sen heti. Orin liike ei ole rullaava eikä sen selkä kanna - ja vaikka ohjat ovat kevyet, niistä puuttuu tuttu vastaus. Pahinta on, ettei se johdu edes hevosesta.

Dochas Misangin pitämä valmennusrinki on jo pitkällä. Maneesin ilma tuntuu seisovan paikoillaan ja vaaleahiekkainen pohja epäonnistuu kantamaan askeleita ja ajatuksia. Jace istuu satulassa ryhdikkäästi niin kuin hänet on opetettu - hänen sisällä kaikki tuntuu kuitenkin valuvan kuin sormien välistä. Vaikka mies on yrittänyt koota itsensä joka askeleella, mikään ei tunnu tarttuvan. Jin ei ole yhteistyöhaluinen. Onni on, ettei se ole vielä liiaksi turhaantunut Jacen onnettomasta suorituksesta ja kieltäytynyt treeneistä täysin. Ori on kaukainen, ihan kuin Jace itsekin.

Melodi kiertää toisella päädyllä voikon puoliverisensä kanssa, ja nuoren naisen siisti ja kepeä istunta melkein ärsyttää. Dochaksen tuttu harmaa siluetti seisoo keskellä kenttää. Hänen äänensä iskee ilmaa kuin ruoskanisku. “And again. With rhythm this time. We’re not sleepwalking.”

Jace ei vastaa. Hän ei ole vastannut vähään aikaan. Hän tekee sen mitä käsketään, mutta kehoa ja mieltä tuntuu erottavan kokonainen Grand Canyon. Kerta toisensa jälkeen Jace kokoaa Jinin laukkaan ja yrittää korjata kulmaa, mutta se sama soljuva liike, joka vielä viime viikolla tuntui löytyvän vaivatta on täysin kadonnut. Nyt kaikki tuntuu siltä, kuin pitäisi liimata lasinsirpaleita toisiinsa paljain käsin. Tehtävä hajoaa ennen kuin ehtii alkaakaan.

Dochas huokaisee - ääneen. “Your seat is collapsing again. Think tall. You’re not on a couch.”

Jace korjaa istuntaansa, mutta sekään ei tunnu riittävän. Jinin takaosa jää tyhjäksi kun ratsastajan istuinlihakset eivät ehdi reagoida tarpeeksi nopeasti. Kaikki tapahtuu aavistuksen liian myöhässä.

“You’re holding your breath, and him. Loosen. Up.”

Mies vetää kuuliaisesti keuhkonsa täyteen ilmaa, mutta sekin jää pinnalliseksi. Jin ei kanna itseään eikä ratsastajan mielikään ole mukana täällä. Katastrofin ainekset hehkuu jo ilmassa.

Vielä yksi ympyrä, vielä yksi laukkapätkä. Selkä tuntuu kuitenkin tyhjältä ja sama virhe toistaa itseään. Jinin liike jää puolitiehen ja se rikkoo tahdin, ja Jace on jo tarpeeksi liian jännittynyt korjaamaan sitä asennollaan. Pohje osuu liian napakasti. Ori singahtaa eteenpäin kuin joku olisi napsauttanut sormiaan sen korvan juurella. Kavioiden ääni jysähtää maneesin seinillä.

“Stop,” Dochas sanoo kovaan ääneen. “Bring him down.”

Jace pysäyttää kiihtymässä olevan puoliverisen miehen eteen ja kavioiden jylinä oitis vaimenee. Hiljaisuus laskeutuu heidän ylleen kuin joku olisi katkaissut valot. Jiniin verraten Melodin ratsu kulkee kuin villasukilla.

Dochas kävelee heitä kohti päättäväinen ilme naamallaan.

“What’s going on with you?”

Jace kynsii ohjia kerran ja pitää katseensa tiukasti orin niskalla. Hän ei suostu huomioimaan lievästi tärisevää kättään ja toivoo ettei Dochaskaan pistä sitä merkille. “Nothing.”

“Bullshit. You’re off, completely. You’re not present, your horse is frustrated and you’re riding like you’re being forced. This isn’t you.”

Huomio saa Jacen viimein nostamaan katseensa valmentajaan, mutta siinä ei ole sen enempää uhmaa kuin lämpöäkään. Tyhjyys puhuu omaa kieltä. “I’m just tired.”

Dochas siristää silmiään. “Tired doesn’t make you ride like you want to vanish.”

Jace puristaa huulensa yhteen eikä sano mitään, ja hiljaisuus laskeutuu jälleen heidän välilleen. Jin on Jacen alla edelleen jännittynyt. Orin iho värähtelee hänen pohkeita vasten ja mies pystyy edelleen tuntemaan kuinka se olisi valmis pyrähtämään turhaantuneeseen juoksuun heti ensimmäisestä myönnytyksestä.

“Look,” Dochas sanoo, kädet yhä puuskassa. “I’m not here to babysit. If you want to slack off, do it on your own time.”

Syytös herättää jotain raakaa Jacen sisimmässä. Hän ei irrota katsettaan toisesta - se tuntuisi miltei myöntymykseltä - ja hänen äänensä on kylmempi kuin vielä koskaan aikaisemmin. “I’m not slacking off.”

“Then act like it. Because right now you don’t look like you give a damn. And if that’s true, then why the hell are you wasting both our time?”

Jace naurahtaa kuivasti. “That’s what it looks like to you?”

“Honestly, yes. What do you think it looks like?”

“Like someone trying not to fall apart.” Ääni on hiljainen, mutta sanat ovat terävät ja maistuvat happamilta. “So maybe you should stop barking orders and expecting miracles.”

Dochas hengittää sisään harkitulla liikkeellä. Valmennettavan kärkäs kommentti ei saa hänestä irti reaktiota. Ehkä hän näkee Jacen viimein - väsymyksen hänen kullanruskeiden silmien takana ja siellä vellovat, liian painavat ajatukset. Ehkä ei. Mies ei näytä huvittuneelta eikä edes kiukkuiselta - pettymyksen merkit ovat sen sijaan paljaasti nähtävillä.

“Jace. Either you pull yourself together, or we stop here. You know the rules.”

Jace pystyy vain nyökkäämään päätökselle. Dochaksen silmät saattavat huomata katkeruuden hänen kasvonpiirteissään, Jace tosin toivoo ettei niin ole ja kääntää Jinin nopeasti ympäri paetakseen maneesista. Orin korvat pyörivät vielä kierroksilla ja sen lihakset värähtelevät kireästi askelten välissä.

Tallin viileys ei lohduta. Se kietoutuu hänen ympärilleen kuiskaten lupauksia helpotuksesta, siinä silti epäonnistuen. Satula kolahtaa telineeseen vaimeasti ja jalustimien kalahdus jää leijumaan tallin käytävään. Jinin kyljet kohoilevat levottomasti hänen vierellään. Ori ei pysy paikoillaan vaan huiskauttelee häntäänsä ja painaa korviaan niskaansa hetkittäin.

Siinäpä realistinen vastaus Jacelle siitä, miten tunti on markanpilkukkaan orin mielestä oikein mennyt.

Hän ei ole sanonut sanaakaan maneesista lähdön jälkeen eikä saa sanaa nytkään suusta. Totta puhuen hän ei oikein tiedä mitä sanoisi. Mikään ei ole riittävä vastaus selittämään treeneissä tapahtunutta, joten Jace ei edes yritä.

Harjakoppa kolahtaa seuraavana maahan. Hän ei jaksa edes korjata sitä heti. Kädet kulkevat automaattisesti orin täplikkäässä karvassa, löytävät tuttuja reittejä lavan ja selän yli, mutta kosketus ei tunnu löytävän perille. Heidän välinsä ovat poikki ja solmussa yhtä aikaa. Eipä Jace oikeastaan odota että Jin vastaisisikaan siihen mitenkään. Eikä ori vastaa.

Jace nojaa hetkeksi orin kaulaan, ja tuntee lämmön ja pienen jännitteen siinä. Hän vetäytyy taas kauemmaksi, kuin ei olisi siinä ollutkaan.

Red Leicesterin hymy vilahtaa hänen ajatuksissaan ivallisesti.

Mielessä pyörii sirpaleita viime päivistä, viikoista - eikä mikään tahdo pysyä järjestyksessä. Muistossa Redin katse muistuttaa Kennethin sanoista, mutta hänen äänellä. Sormet kiertävät teekupin korvalle hiljaa ja pehmeästi, lupaukset ja uhkaukset verhoutuen samettisiin hymyihin. Hidas bassobiitti hautautuu valssin alle.

“What are you willing to lose?”

Ajatus iskeytyy takaisin rintaan joka kerta, kun hengitys käy syvemmäksi.

Puhelin värähtää hänen taskussaan niin hiljaa, että se melkein jää huomaamatta. Ajatukset ovat edelleen muualla, mutta kädet noutavat automaattisesti huomiota vaativan laitteen piilostaan ja sormet piirtävät näytölle kuvion ajattelematta. Tulleesta sähköpostista vain otsikko on näkyvissä ilmoituksissa.

You have been invited to Power Jump 2025 - Wildcard Entry | Last Year’s Invitationals Winner

Näytön valo leikkaa hämärän halki kuin kynttilälyhty. Jace tuijottaa kirkkaalla näytöllä istuvia sanoja. Hänen sydän ei hyppää eikä pysähdy. Ne ei saa Redin sanoja katoamaan tai sisällä vellovaa levottomuutta haihtumaan, mutta pieni kipinä herää jossain ja kehrää hiljaa.

“Guess someone thinks you’re still worth the trouble after all.”

Dochas on ilmestynyt karsinan ovelle ilman ääntä, tai ehkä Jace ei vain kuullut hänen askeliaan. Miehen selkä on hieman koukussa ja kädet taskussa, ja katseessa on ennemmin jotain tutkivaa kuin painostavaa. Jace ei vastaa heti, mutta katse nousee hitaasti vastaamaan sitä, ja vaikka silmissä on vielä uupumusta, ne kohtaavat valmentajansa suoraan. Miehet katsovat toisiaan hetken - hiljaisuus tuntuu enenmmän terävältä kuin painavalta, ja lopulta Jace nyökkää, varovasti.

“You were pushing,” hän sanoo, ääni matalalla. “Too hard.”

“And you were pulling away,” Dochas vastaa. “Too far.”

Jacen katse tippuu ristityille käsivarsille. Hän tunnustelee valmentajansa sanoja totuuden hippusia etsiskellen. Myöntää, että niitä on siellä kokonaisen dyynin verran.

“I thought I wasn’t.” Sanat raapivat hänen egoaan, muttei hänen ole hankala olla näkemättä virhettä toiminnassaan. Hankalampaa on keksiä, kuinka se olisi tullut korjata tai välttää.

Dochas ei reagoi heti, mutta kulmat hänen kasvoillaan pehmenee.

“Even the best slip, if no one calls it out.”

He jäävät hetkeksi taas katsomaan toisiaan, mutta hiljaisuus heidän välillään ei ole enää jännittynyt. Katseita ei tarvitse kääntää pois, sillä hyväksyntä on molemminpuolista. Jace vilkaisee vielä puhelintaan - viesti näkyy edelleen siinä, kirkkaana, kutsuvana. Omanlainen tunnustus, jonka takana ei ole sukunsa nimeä tai isänsä osoittamaa paikkaa, vaan puhtaasti hänen ja Jinin yhteistyö.

“Yeah,” Jacen suupieli nytkähtää ylös päin. “And I hated it.”

“Good,” Dochas vastaa. “That means you’re still in this.”

Jacen antaa hartiansa viimein laskeutua ja samalla väsymys valuu selkää pitkin jalkoihin. Hänen on kuitenkin helpompi hengittää kuin viimeiseen viikkoon. “Don’t expect me to say thank you for yelling.”

“I don’t,” Dochas virnistää. “But I’m not apologizing either.”

Jace pudistaa päätään ja viimein hymykin tuntuu jäävän naaman kiinni. Se on pieni, mutta vilpitön, ja enemmän kuin kumpikaan heistä olisi olettanut päivän päätteeksi. Dochas suoristaa selkänsä ja nyökkää kohti puhelinta. “Big leagues again, yeah? You ready to set the world on fire?”

Valmentajan sanat jäävät leijumaan ilmaan kevyenä, nyt kun hetki sitten leimahtanut konflikti on saanut päätöksensä. Jacen ei tarvitse ottaa siitäkin stressiä kotiin vietäväksi, josta hän on miehelle suunnattoman kiitollinen. Hymykään ei ole vielä aivan haihtunut hänen kasvoiltaan, ja vaikka silmien alla painaa edelleen koko päivä, myös pieni lämpö on tehnyt häneen pesänsä.

Jace kallistaa päätään ja antaa hengityksensä tasaantua ennen kuin vastaa lakonisesti. “We’ll see, we’ve been practicing restraint.”

“In that case, between you and that undersized dragon, I’m still not sure which one’s more volatile.”

“He kicks harder. I file it away for later.” Jacen vastaus on kuiva, ehkä jopa halveksivasti huvittunut.

Hänen ja Jinin kesken, räjähdysherkkyys kuuluu oikeasti vain toisen luonteenpiirteeseen. Mutta huumori toimii lääkkeenä juuri oikeaan kohtaan.